10. huhtikuuta 2009

Runoudesta

No niin,
Herra Pii Poo oli taikuri.
Hän huusi: hii hoo! ja maata polkaisi
ja taikoi:
rusinoita,
mansikoita,
omenoita,
perunoita,
porkkanoita,
prinsessoita,
makkaroita
Siis,
herra Pii Poo oli noita.

Kerran herra Pii Poo kulki Espalla;
Hän huusi: "Hii hoo!" ja maata polkaisi
ja sitten vespalla hän ajeli.
Se oli herra Pii Poon suuri erehdys.
Näes, noidan mahti
ei pysty koneisiin
ei moottoriin
ei mutteriin
ei polkimiin
ei vaihteisiin
ei kytkimiin
Kerta kaikkiaan;
koneella on koneen tahti.

No niin,
Herra Pii Poo ajoi asemalle.
Hän huusi: "Hii hoo!" ja vespaa polkaisi
ja jäi junan alle.
"Kuolen...", huusi Pii Poo, "...liian aikaisin!"
Hän huusi: "Hii hoo!" ja kuoli myöhemmin.


Puhi rakastaa runottelua. Huomasimme tässä eräänä päivänä, että hänhän on alkanut ymmärtää kielestä jotakin, ehkä eniten rytmiä, ja että hän on muodostanut siitä mielipiteitä. Esimerkiksi tuosta Herra Pii Poo lorusta Puhi pitää aivan erikoisen paljon. Hänen lempikohtansa siinä on tuo lista asioista, joita taikuri taikoi, se kirvoittaa aina naurun! Runottelu on ihanaa myös minusta, sillä rakastan kieltä ja kirjallisuutta, sanoja ja niiden merkityksiä, ja haluan tarjota lapsellenikin mahdollisuuden nauttia siitä jo vauvana. Lastenrunous voi olla paljon muutakin kuin tapu-tapu-kakkaroita. Kirsi Kunnakselta ja Kaarina Helakisalta löytyy paljon hienoja, erityisesti lapsia kiinnostavia runoja, mutta olen lukenut Puhille iltaimetyksen yhteydessä myös mm. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, joten en ehkä laita kovin suurta eroa tektien välille. Haluan lukea Puhille paljon, sillä se vaikuttaa suoraan mm. kielen kehitykseen ja ymmärtämiseen, ja myöhemmässä vaiheessa muihinkin asioihin. Tärkeintä siinä on kuitenkin se, että vietetään mukavaa laatuaikaa yhdessä. Sitä Muumit tai Puuha Pete eivät voi tarjota. Sivumennen sanoen, ollaan katsottu leffoja joku kerta, ja huomaan kyllä, että liikkuva kuva kiinnostaa jo nyt....


Olemme myös laulaneet Puhille paljon. Isin laulaessa pikkuista tuntuu miellyttävän rinnan möreä resonointi, se taitaa tuntua mukavalta. Minä laulan kehtolaulujen lisäksi myös viihdytyslauluja, jotka hymyilyttävät ja saavat hihkumaan. Tapaan laulaa vanhoja lastenlauluja, niitä mitä itse lauloin pienenä. Pieni Nokipoika vaan on ihan hönö biisi, mutta lauloin sen kerran vahingossa ja siitä tuli lempilaulu. Olen myös itse keksinyt lauluja. Hokemat kiinnostaa aivan selvästi, sekin Mummun opettama laulu jossa Oli kymmenen pientä ja se pikkuinen sanoi että keinutaan keinutaan (ja sitten yksi aina putosi, kunnes kukaan ei enää keinu) on aivan ehdoton suosikki. Laulan myös muita kuin varsinaisia lastenlauluja, Kaksipa poikaa Kurikasta on hillitön, Kalliolle kukkulalle ja muukin Chydeniuksen tuotanto uppoaa hienosti samoin kuin Belle ja Sebastianin laulut. Mikä lie sen sitten määrittää, mistä hän pitää ja mistä ei. Hassua, mutta mainitsen senkin tähän vielä, että viimeksi kun olin äitini luona käymässä, 7-vuotias pikkusisko lauloi itsekseen että:

Olen sinun, jos tahdot niin olen sinun, kuin sydämesi poukkoileva, raivokas, jos tahdot olen sinun...

Olisiko isosisko joskus laulanut CMX:ää kotona? Olipa laulaja tai kirjoittaja kuka hyvänsä, hyvä teksti on aina hyvä teksti, ja hyvä melodia on kuin virkistävä tuulenvire. Ei lapsi sitä katso, onko laulu lasten vai aikuisten, mutta aikuisen tietysti kannattaa katsoa, ettei kuullusta ole lapselle haittaa. Toisaalta ja toisaalta, minun lempilauluni oli pienenä Dingon Rio Ohoi, enkä koskaan ole ymmärtänyt, mitä ihmeellistä siinä nyt on, että mennään banaanilaivalla naisiin rakastumaan!

Ei kommentteja: