12. helmikuuta 2010

Lastenkirja

Aamu

"Humppa-Veikko söi aamukahvia ja joi puuroa päälle. Häntä kutitti päästä, hän ei ymmärtänyt asioita. Miksi aurinko on keltainen ja tulee paistamaan kananmunia? Miksi aurinko ei mene jonnekin muualle? Vaikka Parkanoon?
Ja miksi kuulla on suuret kädet, joilla se vetelee pilviä päivän päälle peitoksi? Eikö kuulle riitä loimuaminen ja paistelu? Onko sen pakko tehdä yötä? Kuu, voisit mennä sinne, missä päivä ei tahdo paistaa, missä yö ei tule noin vaan! Mene Australiaan!
Humppa-Veikko joi ranskanleipää vaimeana. Hän oli uupunut auringon ja kuun siirtelystä.
Se olis leikin paikka, hän tuumi, potkaisi ikkunan auki ja kopsahti kadulle.
Ulkona aurinko paistoi Suomeen, kuu makasi Ostosparatiisin takana ja pikkulinnut tekivät ilmaan onkaloita, joista tuuli puhalsi peltikattojen posket lommolle."

(Kari Hotakainen: Lastenkirja. WSOY 1990.)


Onkos teillä erityisesti vähän isompien lasten perheissä luettu Kari Hotakaisen Lastenkirjaa? Meillä se löytyi äsken kirjahyllystä iltasatukirjaksi, ja ainakin vanhemmat tykkää tosi paljon! Aivonystyröitä kuntouttavia, lyhyehköjä tarinoita tyypeistä. Pätkissä ei aluksi tunnu olevan päätä eikä häntää, mutta loppuviimeksi ne muodostavat yhteenkurotun, selkeän kokonaisuuden. Kirja sisältää juuri sellaista ohimennen sudittua sanaleikittelyä ja merkitysten keräämistä, mitä rakastan. Hotakaisen romaanit ovat täynnä tätä kielellistä ilotulittelua, mutta Klassikkoa lukuun ottamatta en oikein saa aiheista kiinni (jostain syystä en samaistu ollenkaan hänen kuvauksiinsa rikkinäisistä perheistä, suomalaisista ja surullisista kohtaloista), eikä niitä sitten ole tullut paljoa luettuakaan. Lastenkirjan aiheet huvittavat, koskettavat, naurattavat ja puhuttelevat minuakin. Kirja on paitsi hauska, myös todella koskettava vaatimattomassa mutta veitsenterävässä arkihuomioissaan. Tyylilajiksi voisi laittaa lastenrealismi. Ei totta - tositotta.

Syy, miksi kysäisin juuri isompilapsisten perheiden lukemisista, on Lastenkirjan lastenkirjallisuudelle todella epätyypillinen, rikkonainen ja hieman abstrakti tarinankerronnan muoto, jota ei välttämättä ole helppo seurata. Sadun seuraamista ei myöskään helpota Hotakaisen kimuranttiudessaan haastava mutta rikas kieli. Nyt kiinnostaakin, että mitä lapset tästä kirjasta pitävät? Pysyvätkö jutun juonessa mukana? En ole lukenut tätä töissä (vielä) lapsille, sillä havahduin kirjan nerokkuuteen, monimutkaisuuteen (ja -ulotteisuuteen) vasta äsken. Aion kyllä tehdä pientä tutkimusta. Perstuntuman perusteella sanoisin, että peruseskarillakaan ei välttämättä riitä kantti kuunnella ja keskittyä selvittämään kokonaisuutta yksittäisten tarinoiden rinnalla.

Puhi tykkää kirjasta, vaikkei siinä juuri ole kuvia osoiteltavaksi. Se hohottaa tarinoille, luultavasti eniten siksi, että vanhemmatkin naureskelevat ja pitävät lukemastaan.
Luemme Puhille iltasaduksi sekä kuvallisia että kuvattomia kirjoja, ja minusta on tärkeää opettaa hänelle alusta asti kuuntelemisen ja keskittymisen taitoa. Kuvattomien tai vähäisenlaisesti kuvitettujen satujen lukeminen on oiva konsti kehittää näitä taitoja, sekä tietysti myös mielikuvitusta.

1 kommentti:

mude kirjoitti...

Olen lukenut kirjaa kolmelle nuorimmalleni. 5- ja 9-vuotiaat tykkäsivät, kuumpainenkin on varsin huumorintajuisia ja kielellisesti taitavia.
Ekaluokkalinen kuunteli, muttei kauheasti tykännyt.

Töissä olemme lukeneet -6 vuotiaitten ryhmässä. Ainahan ryhmässä on joku johon uppoaa ja joku joka ei yhtään tykkää.

Itse tykkään, kauheast!