3. elokuuta 2010

Puhi ja Vanja-eno



Täällä blogilandiassa monet ovat esitelleet (ja toivoneet esittelyjä) lemmikeistä ja lapsista, kyhäänpä siis minäkin jutun meidän pojista. Vanja tuli meille vain vähäsen ennen Puhia. Kun Puhi syntyi, karvainen isoveli oli vuoden vanha murrosikäinen, ja nyt siis 2,5-vuotias. Mieheni haaveili koirasta, itse olen enemmänkin kissaihmisiä. Vuosien kuluessa mieleni kuitenkin muuttui, ja loppuen lopuksi se olin minä, joka halusi ison koiran ja mieluiten heti! Rodun valitsimme koon lisäksi luonteenpiirteiden ja graafisen, uskomattoman kauniin ulkonäkönsä vuoksi. Valinta osui nappiin, meillä on maailman mukavin haukku!


Vanja on rodultaan lyhytkarvainen collie, paimenkoira siis, ja sopii luonteeltaan aivan mainiosti perhekoiraksi: se on kiltti ja sopeutuvainen. Collie suhtautuu rotukuvauksen mukaan vieraisiin varauksellisesti, perheelleen omistautuen. Ainakin jälkimmäinen tieto pitää paikkansa. Collieille tyypillisestä rauhallisuudesta Vanjassa ei ole tietoakaan, mutta sisällä meillä ei hilluta, ulkoilu on energian purkamisen aikaa. Collie on iso ja aktiivinen koira, mutta myös sopeutuva, eli katastrofeja ei tapahdu, vaikkei ihan joka päivä pääsisikään juoksulenkille. Kouluttaminen oli ja on edelleen melko haasteellista, Vanja on aika vaikeasti motivoitava, sillä herkut ei kiinnosta sitä tippaakaan, ja leikkikin vain, jos siihen ei liity suuria velvotteita. Agilityradalla poikanen kuitenkin loistaa, ja yhteistyö on saumatonta. Puhikin osaa huutaa jo, että "yppää!" ja muutenkin komentaminen sujuu, olihan pojan kolmas sanakin nimenomaan Vanjalle suunnattu EI!


Vauva-aika koiran ja lapsen kanssa meni hienosti. Isiharakka kiikutti sairaalasta vauvantuoksuisia harsoja kotiin haisteltavaksi, ja kotiutumisen koittaessa vauva oli Vanjalle jo perheenjäsen. Nykyään taaperon on välillä hankala käsittää sitä, ettei koiraa saa repiä korvista tai hännästä, ja että Vanjankin täytyy saada olla välillä ihan omissa oloissaan. Nyt kesäkuumilla koira onkin vetäytynyt mielellään kellarin viileyteen ja rauhaan. Puhi on tottunut kaikenlaisiin koiriin, ja kohtelee Vanjaa pääsääntöisesti hyvin, joskin melko rajusti. Vanja on isoksi koiraksi aika herkkä, kuten colliet tyypillisestikin ovat, ja Puhin (ehdottomasti kielletty, mutta yleensä vanhempien selän takana tapahtuva) höykytys selvästi vaivaa sitä.



Mutta perhekoira, se meidän Vanja ehdottomasti on. Puhi on sille kaveri ja hoivattava, Vanja nukkuu usein Puhin sängyssä tai ainakin samassa huoneessa, ja seurailee sivusilmällä tämän touhuja sisällä ja ulkona kuin varmistaen, että kaikki on hyvin. Puhi osaa jo leikkiä Vanjan lempparia eli vetoleikkiä, ja pyytää sitten lopuksi Vanjaa päästämään irti.


Mikään ei ole Vanjalle tärkeämpää kuin se, että lauma on koossa ja voi hyvin. Herkkä koira vaistoaa helposti jo vaikkapa työstressin tuoman huonotuulisuuden, ja se tekee kaikkensa, että surullinen tai huonotuulinen perheenjäsen piristyisi. Paitsi silloin, jos ollaan aivan oikein vihaisia, se tytisee ja lymyää pakosalla. Todellinen vahtikoira! Kuitenkin iso, vaikkakin ihan nössö, koira luo turvallisuutta, ja onhan Vanja hätistellyt jo yhdet murtovarkaatkin tiehensä pelkällä haukulla!


Tulipas pitkä juttu! No, tulin tätä kirjoittaessani niin onnelliseksi tuosta isosta pölöstämme, että taidammekin Puhin kanssa lähteä nyt viemään sitä koirapuistoon!

1 kommentti:

zanne kirjoitti...

Ihana koira teillä!
Mietin kanssa jospa hamassa tulevaisuudessa joskus hankkisi Collien, pitkäkarvaisen kylläkin. Mutta Belgianpaimenkoiran jälkeen Collie taitaa tuntua tosi nössöltä ;-D