19. heinäkuuta 2011

Korjausmies vai -nainen?

Puuhailtiin päivällä pihalla ja puutarhassa, ja Puhi siinä jeesaili poransa kanssa. Pora ja suojalasit mätsäävät Plaston kärryn kanssa... joka taas mätsää äidin Westwood -korkkareiden kanssa. Pieni oli jokseenkin huvittava näky tässä asuvalinnassaan. Tässä kohtaa elämää poikanen korkkareissa on vielä söötti näky, mutta 10-15 vuoden päästä naapurin äijä olisi saattanut rykäistä kahvit väärään kurkkuun. Heräsi ajatusleikki, joka ei vielä ole ajankohtainen, mutta joka joskus täytyy kuitenkin ajatella: 

kuinka erilaisena hyväksyisin lapseni?




Olen arvoiltani melko liberaali, ja minun on helppo hyväksyä ihmiset korkkareilla tai ilman, sellaisenaan:  heteroina, homoina, transsukupuolisina tai ihan vaan drag queeneina. Arvostan ihmisissä ihan muita asioita: rehellisyyttä, avoimuutta, tasapainoa, tervettä järkeä, elämäniloa, sivistystä, positiivisuutta... Seksuaali-identiteetti (kuten etninen tausta tai asuinpaikka tai vaikkapa koulutustasokaan) ei tee ihmisestä hyvää tai huonoa. Asia on minulle niin itsestään selvä, että tätä Suomessa edelleen vallitsevaa järjetöntä suvaitsemattomuuden ilmapiiriä hirvittää ajatellakin. 


Tästä päästäänkin seuraavaan korkkarileikistä syntyneeseen ajatukseen: kuinka suojella lastaan suvaitsemattomuudelta? Valtavirrasta poikkeavilla on muutakin murehdittavaa, kuin kanssaihmisten asenteet. Tuntuu pahalta ajatella, että niin moni joutuu silti kamppailemaan näiden kanssa, piilotellen itseään ja peläten milloin mitäkin.


Lyhyesti siis: Toivoisin, että lapseni saisi elää onnellista ja turvallista elämää rakastavien ihmisten ympäröimänä. Toivoisin, että hänestä kasvaisi tasapainoinen ja avarakatseinen persoona, jonka olisi helppoa olla rehellinen itselleen ja muille. Yksinkertaista. 


Miksi sitten jankutan tästä?
Mieleeni tuli päivähoidosta parin kesän takaa erään äidin huolestunut kysymys:

Kun tuo poikani (3v) leikkii niin paljon noilla nukeilla... Niin että... Onkohan kaikki hyvin? Kiinnostuuko hän vielä poikienkin jutuista? 
Vakuutin lapsen opettelevan hyviä kykyjä kuten empatiaa ja hoivaamista, eikä tällä ole varmaankaan mitään tekemistä niiden pelättyjen asioiden kanssa. Mutta silti edelleen tuo huolestunut katse palaa mieleeni ja mietin, että miksi se ylipäänsä on asia, jota täytyy pelätä? 


Kaivelee, että ihmisten asenteita on niin vaikeaa muuttaa. Jos osaisin, kirjoittaisin tähän viimeisen, tyhjentävän ja kaiken yhteensummaavan kappaleen, joka päätyisi johonkin ratkaisuun ja kauniiseen antaa kaikkien kukkien kukkia -tyyppiseen lauseeseen. Huh. Tulipahan kirjoitettua, mutta näin ajattelin. Vilkaisen lastenhuoneeseen, isi ja poika rakentavat legoista suihkukonetta, taustalla soi Duran Duran. Kai elämässä on kyse harmoniasta ja tasapainosta.

4 kommenttia:

Mari A. kirjoitti...

Taisi olla juuri 3-vuotias meidän poika, kun halusi pukeutua siskonsa mekkoon aina ja itki, kun en antanut laittaa pihalle päälle. Siinä meni mun avoimuuden raja. Myöhemmin sitten ei ole tosin hinkunut mekkoon edes kotioloissa. Kai sille tuli nyt joku tukahtunut seksuaalisuus, josta avautuu 25-vuotiaana psykiatrilla....

Ihmisillä on eri asioita, joiden mukaan arvostavat toisia ja joiden mukaan jättävät toisia ulkopuolelle. Tässä iässä sitä on jo valmis antamaan ihmiselle anteeksi joitain ominaisuuksia, jos jollain toisella pystyy kompensoimaan ns. puutteita.

Musta on tullut viime kevään jälkeen pikkuisen arempi, mitä tulee lasten kanssa liikkumiseen ja tuntemattomien lähestymiseen. Kuuntelen tuntosarvet koholla, mitä ihmisen suusta tulee - ja olen oppinut myös murahtelemaan takaisin. Tärkeintä on kai se, että opettaa lapsen pitämään puoliaan, kun kaikki maailman ihmiset eivät kuitenkaan tule rakastamaan mun kullannuppuja.

sirkku kirjoitti...

Niinpä! Tv: äiti, jonka 1,5v poika illalla ensi ruuvaili ja naulaili (kuten äitinsäkin) ja sen päälle imetti pikkuveljeään.

Kaneli kirjoitti...

Oot Mari oikeassa, täytyy (ikävä kyllä) oppia myös puolustamaan itseään. Sellainen on maailma.

Sirkku, aika ihana. :)

Susanna kirjoitti...

Ihana, söpö blogi! :)